Hei.

Olen ylpeä itsestäni. Sain aikaiseksi rekisteröityä Vuodatukseen ja muokattua itselleni valmispohjasta kohtalaisen näköisen blogin. Koodia en sen kummemmin alkanut muuttamaan, vaikkei se suuri haaste olisikaan, opiskelenhan datanomiksi. Jos totta puhutaan, pitäisi minun tälläkin hetkellä olla koulussa. Aamulla ei vain jaksanut kiinnostaa, taaskaan.

Oloni on risainen. Tahdon tehdä ja tahdon loistaa, voimat tähän vain puuttuvat. Opiskelen nykyisessä koulussani ensimmäistä vuotta, ja valitsin suuruudenhulluudessani vapaavalintaisiksi opinnoiksi kaksoistutkinnonkin ammattiin valmistavien opintojen lisäksi. Tahdon näyttää muille ja itselleni että osaan, jaksan ja pystyn. Mutta pystynkö sittenkään? Riittävätkö voimat panostaa kolmen vuoden ajan pitkinä ja rankkoina päivinä kun ei ole ennen tätä saanut kolmeen vuoteen aikaiseksi muuta kuin kaksi puolen vuoden jälkeen kesken jäänyttä koulua ja kaksi työpaikkaa, joissa kestin kummassakin vain muutaman päivän niiden aiheuttaman henkisen rasituksen vuoksi?  

Elän kerrassaan loistavassa parisuhteessa, joka on kestänyt tämän vuoden toukokuusta asti. Asumme hieman yli 100km päässä toisistamme, mutta olemme saaneet suhteemme toimimaan yllättävän hyvin välimatkasta huolimatta. Henkisten voimavarojeni puute ei siis johdu siitä ettenkö saisi osakseni rakkautta ja ymmärrystä, vaan siitä että olen sairas. Koen itseni sairaaksi; olen kärsinyt bipolaarisesta mielialahäiriöstä jo noin seitsemän vuotta.

Olotilaani ei ole kerrassaan yhtään helpottanut eräs 15kk ajanjakso. Elin ennen hyväksikäytettynä suhteessa, jossa en ollut onnellinen. Uskottelin itselleni että olin rakastunut, enkä pystynyt millään repäisemään itseäni siitä irti ennen kuin olin todella rikki. 

Tutustuessani tähän silloiseen seurustelukumppaniini olin maassa, yksinäinen ja kaipasin hellyyttä. Tavattuani persoonan, joka piilossa olevalla lipevyydellään hurmasi minut herkässä mielentilassani, olin myyty. Seurusteltuamme kaksi kuukautta vietimme uutta vuotta yhdessä: tietysti joimme hieman kavereiden seurassa ja kumppanini oli todella vahvassa humalassa, itse en juurikaan, tahdoin katsoa hänen peräänsä ja huolehtia ettei hänelle kävisi mitään.

Myöhemmin päädyimme hänen isäpuolensa asuntoon harrastamaan seksiä, mutta kumppanini humalatilasta johtuen ei puuhista tullut oikein mitään. Epämääräinen säheltäminen vain kesti ja kesti, ja koska en ollut kovinkaan innoissani enää puolen tunnin jälkeen, alkoivat limakalvoni kuivua liiaksi ja näin ollen myös liikkeet sattua. Yritin hammasta purren kestää, ajattelin että kyllä tämä tästä, ei kestä enää kauaa. Kun homma vaan jatkui, sanoin että minuun sattui. Seurustelukumppanini veti itsensä ulos minusta ja halasi, sanoi ettei missään nimessä tahdo satuttaa minua. Oltuamme puoli minuuttia paikoillamme, hän työnsi minut takaisin maate ja jatkoi touhujaan. Huusin kivusta, anelin ja pyysin ja rukoilin, että hän lopettaisi, mutta hän vain toisti ettei tahdo satuttaa, että minun pitäisi sanoa jos sattuu, hän lopettaisi silloin. Pienikokoinen ihminen kun olen, en voinut tälle minua lihaksikkaammalle kumppanilleni mitään. 

Kun hän vihdoin lopetti ja alkoi nukkua huomaamatta edes pahaa oloani, menin sohvalle istumaan enkä pystynyt enää edes itkemään. Tunsin itseni likaiseksi, enkä uskaltanut lähteä pois vaikka mieleni olisi tehnytkin. Olimme jo niin aikaisin suunnitelleet yhteenmuuttoa, jonka piti tapahtua tammikuun ja helmikuun vaihteessa. Itse tahdoin mahdollisimman nopeasti muuttaa pois vanhempieni luota, en silloin tullut heidän kanssaan toimeen laisinkaan. Uskottelin itselleni, että tämä tapaus johtui vain humalatilasta, että hän olisi silloin oikeutetumpi tekemään niin, enkä voisi syyttää häntä koska olin itse aluksi mukana hommissa yada yada. Pakottaminen seksiin on silti laitonta, eikä se ole uhrin syytä, se on raiskaus.

Seuraavana päivänä hän kysyi minulta miksi olin niin hiljainen ja itkin jatkuvasti. Ei kuulemma muistanut edellisestä yöstä mitään, joten kerroin. Hetken aikaa minua katsottuaan vastaus oli välinpitämätön "jaa", jonka jälkeen hän meni pelailemaan tietokoneella täysin normaalisti.

Tästä tapauksesta huolimatta asuin hänen kanssaan vuoden. Olin hyväksikäytetty ja voimani olivat loppu. En pystynyt työskentelemään enkä opiskelemaan, kun kaikki energiani kului niiden ulkopuolisella ajalla. Siivosin, tein ruokaa, toin ruoat kumppanilleni, käärin hänelle sätkän kun hän halusi, kävin puolestaan kaupassa keskellä yötä, en nähnyt ystäviäni enkä kavereitani lainkaan kumppanini mustasukkaisuuden ja epäluottamuksen vuoksi, annoin hänelle kun hänen teki mieli, vaikka pelkäsin joka ikisellä kerralla mitä hän tekisi, jos minuun alkaisi taas sattua, jatkaisiko hän vain? Ja tämän kaiken tein vain siksi koska pelkäsin mitä hän tekisi jos kieltäytyisin: satuttaisiko hän minua taas?

Tämän vuoden alussa sain viimein revittyä itseni irti. Kerroin ensimmäisen kerran kenellekään muulle uudesta vuodesta viime vuoden marraskuussa, joten pyörittelin sitä yksin pääni sisällä todella pitkään. Saatuani puhuttua jollekin mieltäni öin ja päivin riivaavasta yöstä, oli koko tilanne helpompi selvittää. Ymmärsin, etten voisi jäädä asumaan hänen kanssaan, minun olisi pakko päästä pois tai kuolisin. 

Hyväksi onneksi löysin itselleni asunnon muutamassa päivässä. Kerroin muuttoaikeista kumppanilleni vasta uuden asuntoni avaimet saatuani, koska pelkäsin hänen heittävän minut ulos yhteisestä kämpästämme jos kertoisin aiemmin. 

Emme käyttäneet entisen kumppanini kanssa muistaakseni kuin kahdella yhdyntäkerralla ehkäisyä, koska hän ei suostunut siihen. Vaikka emme yrittäneetkään saada lasta, olin silti huolissani siitä etten tullut raskaaksi. Aloin miettiä, kummassa meissä on vikaa. Stressaan asiasta nykyäänkin, vaikken vielä lähiaikoina aio ruveta lasta suunnittelemaankaan. Mitä jos en koskaan pysty saamaan omaa lasta? Olemme nykyisen seurustelukumppanini kanssa keskustelleet paljon asiasta, ja hän on yrittänyt lohduttaa minua sanomalla ettei minun kannattaisi turhaan murehtia ennen kuin käyn tutkimuksissa ja saan tietää miten asia oikeasti on. Pitäisi varata aika Ava-klinikalle ja käydä tutkimuksissa, ne vaan ovat niin kalliita opiskelijabudjetilla elävälle... Olen yrittänyt jo pistää hieman rahaa säästöön kuukausittain, ei siitä vain oikein koskaan tunnu tarpeeksi tulevan. Kyllä vielä joku päivä...